Two Finnish forest companies - UPM Kymmene and Stora Enso - announced today the closure of several factories and units in Finland and Germany, cutting some 2000 jobs. The decision especially hurt eastern and northern Finland where jobs are scarce and people generally and quite understandably unwilling to move to the bigger cities in the coastal areas, not to speak of the effort to retrain themselves. The government has already announced that the affected regions will be helped, also financially.

I have earlier blogged about the coming refocusing and downsizing of the forest industry both in Finland and globally. The closures nevertheless came as a bit of a surprise. Russia’s decision to raise the roundwood duties seem to be the finishing touch for the drastic measures the companies now took. Hopefully the industry manages to reinvent itself and finds new sustainable products.

Nyt on aikaa hieman ajatella, kun päivän kiireet alkavat hellittää ja uuteen aamuun on muutama tunti aikaa. Hieman syvempää laatua oleva kysymys, jota en pysty tämän enempää pohtimaan: miksi aineellista vaurautta pitäisi piilottaa ja toisaalta miksi toisen pitäisi jonkun toisen kadehtia?

Jos aiheeseen tuntee mitään kiinnostusta, kannattaa kuunnella George Soroksen tuoreet haastattelut Ylen nettisivuilta osoitteesta http://www.yle.fi/uutiset/taustat/kaikki/id47011.html . Soros sivuaa mukavasti - edelleen palauttamatonta - graduani, joka toljottaa syyllistävänä monitorin päällä. No, viimeistään joululomalla viilaan sen kasaan. Esitarkastettu työ jo sentään on.

Venäjä maksaa tänään Suomelle Neuvostoliitolta periytyvän velan rippeet, noin 200 miljoonaa euroa. Vaurastuva Venäjä on näin hyvin linjassa neuvostoperinteen kanssa, jonka mukaan ulkomainen valtionvelka ei ole hyvästä, vaan maan tulisi pyrkiä mahdollisimma omavaraiseksi ja tätä kautta riippumattomammaksi kapitalismin ikeestä. Nyt tavoitteena - mikäli yhteiskunnallista kehitystä tässä mielessä voi tavoitteelliseksi kutsua - ei ole täysin toisenlainen talous- ja yhteiskuntajärjestys, muttei myöskään EU- tai läntinen demokratia.

Itäsuomalaisenakaan ei tule aina ajatelleeksi miten lähellä Venäjä ja sen miljoonakaupungit meitä ovat. Naapurimaan läheisyys konkretisoitui eilen, kun tulin 6-tietä Imatralta Helsinkiin. Rajan pinnassa palava metsä savusti lähes koko matkan. Kauhuskenaariona nousi pyytämättä mieleen savun tilalle ydinlaskeumaa, joka sopivalla tuulella huitelisi Sosnovyi Borista. Joka euro ja etenkin rupla tuonkaltaisten tilanteiden ehkäisyyn on hyvin sijoitettu.

Korkeasaaren hyljealtaassa päivää paistatteleva halli ei tiedä mitään tänään alkaneesta EU-puheenjohtajuuskaudesta. EU:n ja Venäjän energiasuhteista gradua viimeistelevänä olen erityisellä mielenkiinnolla seurannut miten Suomi on ladannut odotuksia energia-asioiden parempaan selvittelyyn. Tutkielman teon aikana mielikuvakseni on muodostunut se, että yksi puolivuotiskausi ei vielä ratkaise Euroopan energiaongelmia eikä välttämättä laukaise edes Venäjän-suhteiden jännitteitä.

Tutkielmassa Kiinan ja Venäjän voimistuva energiayhteistyö jäi rajauksen mukaisesti vähemmälle huomiolle, mutta jatkossa tuotakin maailmanpolitiikan aluetta kannattaa seurata. Nyt kyse on osaltaan siitä, että Venäjä ei voi öljyä ja kaasua kiinalaisille enempää myydä, vaikka haluaisikin. Kaikki kuljetuskapasiteetti on täyskäytössä. Tulevaisuudessa venäläiselle energialle löytyy yhä useampia ostajia. EU:n ja Venäjän hyvin toimivien energiasuhteiden merkitystä on vaikea ylikorostaa.

Tulostin juuri ensimmäisen graduluonnoksen. Työ alkaa olla pääpiirteissään kasassa, jotkut luvut kaipaavat hiukan täydentämistä ja viilausta, mutta johtopäätelmät on tehty ja raaka työ suurelta osin takana päin. Kunnianhimoinen tavoitteeni oli täydentää työtä vielä yksittäisten EU-maiden ja Venäjän bilateraalisilla energiasuhteilla, jotka varsinkin Saksan osalta ovat viime aikoina herättäneet paljon keskustelua ja jopa mielipahaa balttien ja puolalaisten suunnalta, jotka ovat tunteneet tulleensa ohitetuksi suurvaltojen solmiessa kaasuputkisopimuksia kuulematta muita osapuolia. Kun pitää mielessä Venäjän 1990-luvun alkupuolelta alkaen harjoittaman energiapolitiikan suhteessa ko. entisiin neuvostomaihin, asiaa ei voi liiemmälti ihmetellä. Katkeruutta on ilmassa puolin ja toisin.

Mutta en vuodata helpotustani työn konkreettisesta hypistelystä tämän enempää, vaan säästän sen siihen hetkeen, kun 20 opintoviikkoa - vai mitä pisteitä ne nykysin ovatkaan - näkyvät suoritettuina. Työtä on vielä jonkun verran.

Tämä viikko meneekin pääosin Oulussa, jossa keskusta-puolue juhlii satavuotista taivaltaan. Mielenkiintoista tässä todellisessa kansanjuhlassa on puoluesihteerivaali, joka näillä näkymin ei ole mikään läpihuutojuttu.

Presidentti Putin piti tänään vuosittaisen puheensa liittokokoukselle. Puhe keskittyi vastoin sovjetologisia ennakkospekulointeja - mitäänhän siitä ei ollut vuodettu julkisuuteen - pääsääntöisesti Venäjän sisäiseen tilanteeseen ja erityisesti niin sanottuihin kansallisiin projekteihin, joista paheneva demografinen kriisi sai eniten huomiota.

Kansallisissa projekteissa tiivistyy jotain hyvin venäläistä. Ne ovat osa historiallista jatkumoa, jonka puitteissa Venäjää on kautta aikain pyritty modernisoimaan ja saavuttamaan muu läntisempi Eurooppa ja “kehittyneempi” maailma. Presidentti Putinin valtakaudella modernisaatiota on tavoiteltu sekä julistuksilla kansantalouden koon kaksinkertaistamisesta ja että lainsäädännöllä kansallisista projekteista, joihin pelkästään vuodelle 2006 on varattu noin viisi miljardia dollaria. Kuvaavaa on, että Putin viittasi Yhdysvaltain Rooseveltin ajatuksiin perustellessaan kansallisten projektien tärkeyttä koko yhteiskunnan kannalta. Jälleen lainattua, eikä omaa. Putin totesikin, että on sääli, ettei hän itse keksinyt noita hienoja sanoja. Väliaplodeineen ja korkea-arvoisine pönöttäjineen puhe toi tuulahduksen neuvostomenneisyydestä.

Nähtäväksi jää, saadaanko kansallisiin projekteihin upotetuille rahoille järkevää vastinetta vai katoavatko ne vain jonnekin määrittelemättömään paikkaan kuten kymmenille miljardeille Venäjän kansallisomaisuutta on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen käynyt.

Olen hieman skeptinen projektien onnistumisen suhteen. Kuten Putin itsekin puheessaan myöntää, korruptio on Venäjän suurimipia ongelmia. Kun tämä on tiedossa, poskettomalla rahansyytämisellä on omat riskinsä. Kyseessä on tietyllä tapaa kehitysapuun rinnastettavissa oleva problematiikka. Runsaat taloudelliset resurssit eivät sinänsä takaa mitään onnistumisia, vaikka voivat ollakin edellytys niille.

Venäläiset käyttivät viime vuosisadasta reilut seitsemän vuosikymmentä yritykseen allokoida resursseja tiukan keskusjohtoisesti. Kokeilu epäonnistui surkeasti. Toivottavasti nyt ei käy samoin.