Lohjalla järjestettiin eilen tiistaina STETE:n (Suomen toimikunta Euroopan turvallisuuden edistämiseksi) perinteinen kesäseminaari, tällä kertaa otsikolla “Suomen painopisteet EU-puheenjohtajuuskauden turvallisuuspolitiikassa”. Libanonin-Israelin kriisi leimasi luonnollisesti keskustelua, mutta monta alustajaa ja panelistia askarrutti näin eduskuntavaalien alla myös kysymys turvallisuus- ja puolustuspolitiikan valmistelusta ja Suomen ulkopoliittisesta linjasta.

Itse näen, valtiosihteeri Volasen ja muun muassa presidentti Koiviston tavoin, että Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen järjestelmä on edelleen hyvin perinteinen, joskin sävytettynä NATO- ja EU-yhteistyöllä, joka syvennee tulevaisuudessa.

Mutta jotain tarttis tehdä. Tsaarinaikaisen hyvin hierarkisen järjestelmän etuna oli ja on se, että kriisitilanteessa vastuukysymykset ovat ainakin teoriassa kunnossa, mutta vain teoriassa. Asian kääntöpuoli on, että kaikenlainen nopea reagointi on vaikeaa, kun byrokratian tasoja on runsaasti ja tiedonkulku sekä -levitys hitaita eivätkä kriisitilanteet sellaisia, joissa osapuolet julistavat toisilleen sodan ja jotka päättyisivät rauhantilaan ilman humanitaarisia katastrofeja tai pitkiä siirtymävaiheita ja välittäjien ponnisteluja.

EU:n ratkaisut ovat siviilien suojelumekanismi ja komission tarkkailu- ja tietokeskus, jollainen on hiljan perustettu Beirutiin. Ainakin ajatus on kaunis, sillä siviilien asema konfliktitilanteissa on usein kaikkein heikoin. Tuli ja varsinkaan ristituli ovat suojaamattomalle siviilille harvoin luoditonta elämää parempaa.

Ongelmana tai näkökulmasta riippuen haasteena koko tilanteessa on se, että olemme Suomessa tottuneet jankuttamaan loputtomasti samoista asioista. Geopoliittiset realiteetit on hakattu niin syvälle peruskallioon ja taottu päähämme, että niiden kriittinen tarkastelu näyttää suurelle osalle ihmisistä olevan vastenmielistä, pelottavaa ja turhaa.

Kokonaismaanpuolustus on yksi tällainen asia. Puolustusministerin ja -ministeriön sekä useiden kansanedustajien taholta on varsin selvästi ja mielestäni relevantisti todettu, että resurssit eivät kerta kaikkiaan riitä kaikkeen siihen mitä puolustusvoimilta nyt vaaditaan. Kun resurssien merkittävää lisäystä - kenties onneksi - ei ole näköpiirissä, ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jää laadun tuottaminen määrän sijasta. Erilaisia ajatuksia on heitetty jo ilmaan, seminaarissa viimeksi Antti Kaikkosen idea jonkinlaisista ympäristöjoukoista, joihin voisi kouluttautua perinteisen aseellisen palvelun sijasta. Tätä sietää ideoida pidemmälle, sillä nykynuoria on hankala saada tungettua mihinkään yhteen muottiin ilman henkistä väkivaltaa.

He eivät ole mikään homogeeninen joukko, joukko, jota voisi luonnehtia tai käskyttää yhdellä tavalla. Asevelvollisuudelle on luotavissa muitakin vaihtoehtoja kuin siviilipalvelus ja joku niitä varmasti arvostaisikin enemmän kuin puolisotilaallista rynnäkkökiväärin kanssa heilumista maamme varsin runsaslukuisissa männiköissä ja niiden hyvin möyhennetyissä hiekkamaissa.

Jos lähes koko ikäluokan maanpuolustuksellisesta suitsimisesta pidetään kiinni, olisi ainakin varmistettava, että tarjotut (pakko)tehtävät ovat mahdollisimman mielekkäitä. Tämä olisi sekä valtion että alamaisten yhteinen etu. Huonolla motivaatiolla ei saada aikaan kuin eriasteisia ongelmia aina ylitsepääsemättömiin henkilökohtaisiin ratkaisuihin - äärimmillään itsemurhaan saakka. Se vasta kallista onkin.