Blogikirjoitteluun ei kaiken muun viimeaikaisen kirjoitustyön  jälkeen ole oikein riittänyt intoa. Ehkä luova tauko tekee hyvääkin, kun ei ole tarvetta kirjoittaa kirjoittamisen pakosta kuten esimerkiksi monella kansanedustajaehdokkaalla. Ajatus kulkee usein paremmin, kun idun antaa kasvaa rauhassa.

Toinen hyvä keino on hapettaa aivonsa, eikä nyhjätä päätteen ääressä kuten nyt. Taidan vetäytyä Margaret Macmillanin mukaansaimevän Peacemakers. Six Months that Changed the World-kirjan pariin. Wilson, Clemenceau ja George heräävät henkiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen järjestetyn Pariisin rauhankonferenssista kertovan opuksen sivuilla.

Uusi vuosi on alkanut sangen vauhdikkaasti työn merkeissä ja menneen vuoden tapaan paras bloggausaika näyttäisi muodostuvan sydänyölle, kun sähköposti ei laula, puhelin ei huuda eikä suu käy vaahdoten keskustelusta.

Eduskuntavaaleihin liittyvä hermoheikkoisuus on tullut aivan selvästi ilmi vuodenvaihteen lehdissä, kun kansanedustajat ja puolueet pyrkivät saamaan veret seisahtumaan vastustajiltaan. Muutamaa yliampuvaa lehtihaastattelua ja niihin reagointia lukuunottamatta yhteiskuntaa mataa menoaan. Saddam tosin pääsi hengestään, mutta kukaan ei ole ehtinyt vielä liittää sitä Suomen eduskuntavaaleihin, toivottavasti ei liitäkään. Teloitusvideot ja ihmisarvon polkeminen ovat tarpeeksi banaaleja asioita jo muutenkin.

The UN Secretary General Kofi Annan is retiring, in three weeks time to be more precise. He made his final speech as the UN SC at the Truman Presidential Museum and Library in Independence, Missouri.

Annan crystallized his 44 years at the UN in five thesis or principles, which he believes “are essential for the future conduct of international relations: collective responsibility, global solidarity, the rule of law, mutual accountability, and multilateralism.”

The most controversial - I assume - is Annan’s principle of mutual accountability. It goes straight against the much cherished and traditional assumption of state sovereignty. According to Annan - and his views are still quite conservative from the cutting edge theorizing of international relations discipline point of view - “governments must be accountable for their actions in the international arena, as well as in the domestic one.”

Annan continues: “As things stand, accountability between states is highly skewed. Poor and weak states are easily held to account, because they need foreign assistance. But large and powerful states, whose actions have the greatest impact on others, can be constrained only by their own people, working through their domestic institutions.

That gives the people and institutions of such powerful states a special responsibility to take account of global views and interests, as well as national ones.”

The first part of the quote is quite commonsensical and accepted by many. However, the key to betterment, if so judged, is rockier. How to ensure that the powerful do not stomp the weak? Furthermore, who should have power and say in international affairs? Is power there just to be catched and utilised by those who can? What restraints the potentially powerful not to abuse their abilities?

Do we need a global catastrophe that affects everyone to be able and willing to act collectively or would that just exaggerate the problems: run if you can. Sink or swim. Nobody is throwing you a life jacket.

The retiring Annan offered a ray of hope. He spoke of the Truman tradition and essentially about the ability of human beings to build their own future for the better. If they only would decide to do so.

I neither know Kofi Annan personally nor can be sure of his ability to change the world but the image that has reached me via media is one of calmness and a tribal chief-like wiseness. I hope that he manages to transfer these abilities to his successor for the betterment of all humanity.

Nyt on aikaa hieman ajatella, kun päivän kiireet alkavat hellittää ja uuteen aamuun on muutama tunti aikaa. Hieman syvempää laatua oleva kysymys, jota en pysty tämän enempää pohtimaan: miksi aineellista vaurautta pitäisi piilottaa ja toisaalta miksi toisen pitäisi jonkun toisen kadehtia?

Jos aiheeseen tuntee mitään kiinnostusta, kannattaa kuunnella George Soroksen tuoreet haastattelut Ylen nettisivuilta osoitteesta http://www.yle.fi/uutiset/taustat/kaikki/id47011.html . Soros sivuaa mukavasti - edelleen palauttamatonta - graduani, joka toljottaa syyllistävänä monitorin päällä. No, viimeistään joululomalla viilaan sen kasaan. Esitarkastettu työ jo sentään on.

Helsingin kirjamessut 2006 olivat menestys. Messukeskuksen iso halli kuhisi itsensä sivistäjää, vaikka suurin ääni lähti - kuten ajan henki on - viihdekirjallisuuden promoottoreista sekä itse rahasammoista.

Onnistuin tapaamaan lyhyesti Kiinan edesmenneen itsevaltiaan Mao Tse Tungin elämänkerturin Jung Changin, jonka tuore magnum opus (yhdessä miehensä John Hallidayn kanssa) täyttää ainakin sivumäärälliset vaatimukset suuresta kirjallisuudesta. Ulkotarinallisena juonteena todettakoon, että niin tosin täyttää Lasse Lehtisen väitöskirjakin. Chang ei löydä Maosta mitään hyvää sanottavaa, vaikka erikseen asiaa kysyttiin. Ei mitään.

Ostin samalla kirjan tuoreen suomennoksen (Mao) ja sain osittaistyydytyksen edellisellä ulkomaankomennuksella tekemälleni virheelle. Onnistuin nimittäin jättämään kirjan pehmytkantisen englanninkielisen laitoksen lentokoneeseen vain 40 sivua luettuna.

Pitää lopettaa, nyt Barcelonaan lähes kirjamessusilmillä. Katalaanit ovat hassua kansaa, heistä myöhemmin lisää.

Kello viiden aikaan matkalla Helsinki-Vantaalle. Sumu on kuin Lontoossa ja pikkutakissa hikoiluttaa. Pahalta tuntuu tuutata satoja kiloja hiilidioksidia ilmakehään. Nyt tarvitaan nopeasti vähemmän. Mutta miten lopettaa kansainvälisen lentoliikenteen kasvu, jos siihen ei pysty tietotekniikka ja sen lisääntyvä käyttö? Minunkin kannattaisi siis mennä kotiin nukkumaan. Kenties.

Sattuipa sitten niin, että Thaimaassa otettiin valtaa uusiin käsiin. Suomalaisen ultrastabiilin poliittisen järjestelmän vaikutuspiirissä elävälle ihmiselle vallankaappaus on melko etäinen asia, joskin muistia ei tarvitse hirvittävän kauas taaksepäin raaputella kun huomataan, että Venäjällä on riistetty valtikkaa käsistä toisiin.

Vallankaappaus kiehtoo toki ajatusleikkinä, mutta suomalaisten yritykset moisessa ovat jääneet pääosin puuhasteluksi. Mäntsälän kapinankin kuihtui hyvin nopeasti. Mitä sillä vallalla edes tekisi, kun krapulaiset kansanjoukot vaappuvat palatsin tahi hallintokorttelin pihamaalla huutaen uunituoreen diktaattorin eroa. Ei olisi helppoa. Mutta jätän idean itämään. Thaimaan esimerkkiä seuraten kymmenkunta panssarivaunua riittää ja usein niitä saa halvalla Saksan romuvarastoista.

Venäjä maksaa tänään Suomelle Neuvostoliitolta periytyvän velan rippeet, noin 200 miljoonaa euroa. Vaurastuva Venäjä on näin hyvin linjassa neuvostoperinteen kanssa, jonka mukaan ulkomainen valtionvelka ei ole hyvästä, vaan maan tulisi pyrkiä mahdollisimma omavaraiseksi ja tätä kautta riippumattomammaksi kapitalismin ikeestä. Nyt tavoitteena - mikäli yhteiskunnallista kehitystä tässä mielessä voi tavoitteelliseksi kutsua - ei ole täysin toisenlainen talous- ja yhteiskuntajärjestys, muttei myöskään EU- tai läntinen demokratia.

En tähän aikaan yöstä ja tässä vireystilassa olisi jaksanut kiinnostua, mutta juuri postiluukusta tipahtaneen torstain Hesarin Vieraskynä-palstalla ollut UPI:n tutkijan Henrikki Heikan kirjoitus ohjasi sormeni näppäimistölle - samalle, jota olin juuri hetkeä aiemmin käyttänyt graduni hiomiseen.

Eli pohdin yhteiskunta- ja valtiotieteellisen tutkimuksen ja tutkijoiden poliittisten preferenssien esilletuomista. Heikka ei jätä kirjoituksessaan arvailun varaa. Ottaen huomioon poleemisen foorumin, ihmettelen silti, miten yksisilmäisesti ulkopolitiikan tutkija ja tohtoriksi saakka kouluttautunut henkilö voi kansainvälistä politiikkaa käsitellä. Poliittisten johtajien kritiikki kuuluu asiaan, jos ja kun siihen on aihetta, mutta täydellisen yksipuolisesti Yhdysvaltain näkökulmasta asiaa kärjistävä Heikka ei mielestäni onnistu edes kritiikissään heittämällä koko Lähi-idän tilanteen muutaman voimakkaasti arvottavilla epiteeteillä varustetun toimijan eteen.

Halosen-Tuomiojan linja tai ei, minun on vaikea käsittää miten ihmisten tappaminen voi olla niin suositeltavaa mahdollisten suurempien uhrimäärien välttämiseksi tulevaisuudessa. Tulevaisuuteen ei voi nähdä.

Kommunisti-ateistille ei ole luvassa iäisyyspaikkaa. Tätä Kuuban oma poika Fidel Castro saattaa parhaillaan pohtia. Maata isällisellä lempeydellä vain kansan parasta ajatellen johtanut Castro on lehtietojen mukaan joutunut sairaalaan vallankumousjohtajalle varsin miehekkässää lähes 80 vuoden iässä.

Seuraako veli Castroa vai ovatko amerikankuubalaiset valmiina Miamin satamassa pikaveneiden koneet käyden? Miten käy Havannan romanttisesti ränsistyneiden talojen? Entä voimmeko kohta enää ihailla neuvostoliittolais-kuubalaisia yhteistyön hedelmiä eli dieselöityjä 1950-luvun jenkkiautoja, ruostuneista ohjuksista puhumattakaan? Kuka pitää kuuden tunnin puheet ja muistaa vallankumouksen vuosipäivät?

Kuubassa ja Castrossa on ollut mielestäni jotain kiehtovaa, vaikka en ole maassa ikinä käynytkään - tai ehkä juuri siksi. Amerikkalaisten uudelleenvyöryn myötä mahdollisesti paraneva aineellinen elintason voi lämmittää Josen mieltä, mutta tyyliä ja tunnelmaa on Havannan Starbucksista turha hakea. Sääli.