Blogikirjoitteluun ei kaiken muun viimeaikaisen kirjoitustyön  jälkeen ole oikein riittänyt intoa. Ehkä luova tauko tekee hyvääkin, kun ei ole tarvetta kirjoittaa kirjoittamisen pakosta kuten esimerkiksi monella kansanedustajaehdokkaalla. Ajatus kulkee usein paremmin, kun idun antaa kasvaa rauhassa.

Toinen hyvä keino on hapettaa aivonsa, eikä nyhjätä päätteen ääressä kuten nyt. Taidan vetäytyä Margaret Macmillanin mukaansaimevän Peacemakers. Six Months that Changed the World-kirjan pariin. Wilson, Clemenceau ja George heräävät henkiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen järjestetyn Pariisin rauhankonferenssista kertovan opuksen sivuilla.

Uusi vuosi on alkanut sangen vauhdikkaasti työn merkeissä ja menneen vuoden tapaan paras bloggausaika näyttäisi muodostuvan sydänyölle, kun sähköposti ei laula, puhelin ei huuda eikä suu käy vaahdoten keskustelusta.

Eduskuntavaaleihin liittyvä hermoheikkoisuus on tullut aivan selvästi ilmi vuodenvaihteen lehdissä, kun kansanedustajat ja puolueet pyrkivät saamaan veret seisahtumaan vastustajiltaan. Muutamaa yliampuvaa lehtihaastattelua ja niihin reagointia lukuunottamatta yhteiskuntaa mataa menoaan. Saddam tosin pääsi hengestään, mutta kukaan ei ole ehtinyt vielä liittää sitä Suomen eduskuntavaaleihin, toivottavasti ei liitäkään. Teloitusvideot ja ihmisarvon polkeminen ovat tarpeeksi banaaleja asioita jo muutenkin.

Viimeisestä merkinnästä on vierähtänyt hetki aikaa, mutta en - valitettavasti kenties - ole maannut selälläni kattoon syljeskellen. Päällimäisenä ja tuoreimpana uutisena on se, että hankkiuduin Keskustan opiskelijaliiton pääsihteeriksi. Toimi alkaa lokakuun alussa ja tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoinen.

Valtiopäivien viimeinen rutistus ennen kevään vaaleja alkaa rapsakalla täysistunnolla, kun eduskunta huomenna keskustelee Suomen osallistumisesta Libanonin kriisin jälkipyykkiin. Toivottavasti keskustelu on tasapainoinen ja asian kaikki näkökannat huomioonottava. Alustava rahareikä on tälle vuodelle noin 17 miljoonan ja ensi vuodelle noin 27 miljoonan oravannahan suuruinen, joten ulkoasiain- ja puolustusministeriön budjettikehykset paukkuvat, niin että naapurikin kuulee. Rahat kuitenkin raavitaan kokoon jostain.

YK:n Libanon-operaatio UNIFIL ei toimi paikalla aseistariisujana, vaan tukena Libanonin hallitukselle turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1701 mukaisesti. Jos ja kun joukkoja lähtee Libanoniin, joku suomalainen rauhanturvaaja saattaa kuolla tehtäviä suorittaessaaan. Itse suhtaudun asiaan tuon seikan vaatimalla vakavuudella.

En tähän aikaan yöstä ja tässä vireystilassa olisi jaksanut kiinnostua, mutta juuri postiluukusta tipahtaneen torstain Hesarin Vieraskynä-palstalla ollut UPI:n tutkijan Henrikki Heikan kirjoitus ohjasi sormeni näppäimistölle - samalle, jota olin juuri hetkeä aiemmin käyttänyt graduni hiomiseen.

Eli pohdin yhteiskunta- ja valtiotieteellisen tutkimuksen ja tutkijoiden poliittisten preferenssien esilletuomista. Heikka ei jätä kirjoituksessaan arvailun varaa. Ottaen huomioon poleemisen foorumin, ihmettelen silti, miten yksisilmäisesti ulkopolitiikan tutkija ja tohtoriksi saakka kouluttautunut henkilö voi kansainvälistä politiikkaa käsitellä. Poliittisten johtajien kritiikki kuuluu asiaan, jos ja kun siihen on aihetta, mutta täydellisen yksipuolisesti Yhdysvaltain näkökulmasta asiaa kärjistävä Heikka ei mielestäni onnistu edes kritiikissään heittämällä koko Lähi-idän tilanteen muutaman voimakkaasti arvottavilla epiteeteillä varustetun toimijan eteen.

Halosen-Tuomiojan linja tai ei, minun on vaikea käsittää miten ihmisten tappaminen voi olla niin suositeltavaa mahdollisten suurempien uhrimäärien välttämiseksi tulevaisuudessa. Tulevaisuuteen ei voi nähdä.