Lopettelin päivän työt jo pari tuntia sitten. Nyt jäi joutavaa aikaa muutama tunti ennen unta, joten paneudun kirjallisuuden pariin. Pöydällä odottaa kasa kirjamessuilta hankkittuja lukemattomia teoksia, joiden sumaa puran erittäin mielläni. Yö on parastaa lukea, kun turha hälinä ja puhelimen pirinä eivät häiritse elämystä. Orhan Pamukin kirjoja on kaksikin lukematta, puhumattakaan poliittisista elämänkerroista tai - tyhmänrohkea veto ummikolta - Cervantesin Don Quijotesta. Ei kai espanja ylitsepääsemättömän vaikeaa voi olla. Lukemalla oppii. Espanja on jo EU:ssa, Turkki jää nähtäväksi.

Tallinnassa 5.12.2006 Suomen itsenäisyyspäivän alla.

Istuin päivällä Keskusta-puolueen 100-vuotisjuhlaseminaarissa kuunnellen osittain hyvin tasokkaita alustuksia Suomesta vuonna 2017. Kaksi puhujaa nousi aamupäivän osuudesta yli muiden, eivätkä vähiten sen vuoksi, että heille tämänkaltaiset seminaarit ovat enemmänkin arkipäivää kuin satunnaisia pistoja maksukykyisen yleisön pariin.

Ensimmäinen huomattava alustaja oli SAK:n Lauri Ihalainen, joka luotasi mielestäni melko monipuolisesti suomalaisen palkansaajan murheita ja tulevaisuuden valonpilkahduksia.

Toinen mielenkiintoa herättänyt puhuja oli Esko Aho, joka on omaksunut mielestäni hyvin uudistumiskykyisen asenteen, retoriikan ja ajatukset muun muuassa suomalaisen yliopistojärjestelmän haasteista ja uudistamisesta.

Aho luetteli madonlukuja maailmalta ja mainitsi kuriositeettina, että Intian jokainen ikäluokka on noin 400-kertainen verrattuna suomalaisiin. Tämä ei voi olla näkymättä korkeakoulutuksessa, vaikka huomioitaisiin se, että suhteellisesti intialaisista vain murto-osa päätyy yliopistoon. Toisaalta yliopistoon pääsevillä on todennäköisesti keskimäärin paljon korkeampi motivaatio menestyä opiskeluissaan.

Millä tavoin Suomi siis pärjää vuonna 2017? Joudummeko palaamaan takaisin savutorppiin pettuleipää järsimään, kun kiinalaiset ja intialaiset jyräävät ostaen koko kansallisomaisuutemme ja suomalaiset yritykset .

Jotta pettuleipätilantenne jäisi vain unelmoinniksi rauhallisemmasta, joskin kurjemmasta maailmasta, lienee hyvä, jos toimii kaikin voimin sen puolesta, että avoimista markkinoista olisi myös hyötyä, kuten on ollutkin.

Älyllisen rehellisyyden nimissä on mainittava, että ko. herrojen melko pessimististen esitysten jälkeen erään MEP:n europositiivinen, ellei peräti eurofiilinen, esitys piristi. Ei liene sattumaa, että hän kuuluu nuorempaan ikäluokkaan ja jaksaa iloita. Hienoa.

Harmi vain, että jouduin poistumaan ennen erään toisen MEP:n esitystä, puhumattakaan siitä, että erään komissaarin kontribuutio jäi myös kuulematta.

I managed to get a day off from work and stayed in Barcelona after a work trip for an extra day. In addition to the amazing city of architechture, two million people, a nice coastline, good drink and food, Barcelona also has a pleasent weather as I write. Not snowing at least…+26 C to be honest.

Helsingin kirjamessut 2006 olivat menestys. Messukeskuksen iso halli kuhisi itsensä sivistäjää, vaikka suurin ääni lähti - kuten ajan henki on - viihdekirjallisuuden promoottoreista sekä itse rahasammoista.

Onnistuin tapaamaan lyhyesti Kiinan edesmenneen itsevaltiaan Mao Tse Tungin elämänkerturin Jung Changin, jonka tuore magnum opus (yhdessä miehensä John Hallidayn kanssa) täyttää ainakin sivumäärälliset vaatimukset suuresta kirjallisuudesta. Ulkotarinallisena juonteena todettakoon, että niin tosin täyttää Lasse Lehtisen väitöskirjakin. Chang ei löydä Maosta mitään hyvää sanottavaa, vaikka erikseen asiaa kysyttiin. Ei mitään.

Ostin samalla kirjan tuoreen suomennoksen (Mao) ja sain osittaistyydytyksen edellisellä ulkomaankomennuksella tekemälleni virheelle. Onnistuin nimittäin jättämään kirjan pehmytkantisen englanninkielisen laitoksen lentokoneeseen vain 40 sivua luettuna.

Pitää lopettaa, nyt Barcelonaan lähes kirjamessusilmillä. Katalaanit ovat hassua kansaa, heistä myöhemmin lisää.

Kello viiden aikaan matkalla Helsinki-Vantaalle. Sumu on kuin Lontoossa ja pikkutakissa hikoiluttaa. Pahalta tuntuu tuutata satoja kiloja hiilidioksidia ilmakehään. Nyt tarvitaan nopeasti vähemmän. Mutta miten lopettaa kansainvälisen lentoliikenteen kasvu, jos siihen ei pysty tietotekniikka ja sen lisääntyvä käyttö? Minunkin kannattaisi siis mennä kotiin nukkumaan. Kenties.

Lohjalla järjestettiin eilen tiistaina STETE:n (Suomen toimikunta Euroopan turvallisuuden edistämiseksi) perinteinen kesäseminaari, tällä kertaa otsikolla “Suomen painopisteet EU-puheenjohtajuuskauden turvallisuuspolitiikassa”. Libanonin-Israelin kriisi leimasi luonnollisesti keskustelua, mutta monta alustajaa ja panelistia askarrutti näin eduskuntavaalien alla myös kysymys turvallisuus- ja puolustuspolitiikan valmistelusta ja Suomen ulkopoliittisesta linjasta.

Itse näen, valtiosihteeri Volasen ja muun muassa presidentti Koiviston tavoin, että Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen järjestelmä on edelleen hyvin perinteinen, joskin sävytettynä NATO- ja EU-yhteistyöllä, joka syvennee tulevaisuudessa.

Mutta jotain tarttis tehdä. Tsaarinaikaisen hyvin hierarkisen järjestelmän etuna oli ja on se, että kriisitilanteessa vastuukysymykset ovat ainakin teoriassa kunnossa, mutta vain teoriassa. Asian kääntöpuoli on, että kaikenlainen nopea reagointi on vaikeaa, kun byrokratian tasoja on runsaasti ja tiedonkulku sekä -levitys hitaita eivätkä kriisitilanteet sellaisia, joissa osapuolet julistavat toisilleen sodan ja jotka päättyisivät rauhantilaan ilman humanitaarisia katastrofeja tai pitkiä siirtymävaiheita ja välittäjien ponnisteluja.

EU:n ratkaisut ovat siviilien suojelumekanismi ja komission tarkkailu- ja tietokeskus, jollainen on hiljan perustettu Beirutiin. Ainakin ajatus on kaunis, sillä siviilien asema konfliktitilanteissa on usein kaikkein heikoin. Tuli ja varsinkaan ristituli ovat suojaamattomalle siviilille harvoin luoditonta elämää parempaa.

Ongelmana tai näkökulmasta riippuen haasteena koko tilanteessa on se, että olemme Suomessa tottuneet jankuttamaan loputtomasti samoista asioista. Geopoliittiset realiteetit on hakattu niin syvälle peruskallioon ja taottu päähämme, että niiden kriittinen tarkastelu näyttää suurelle osalle ihmisistä olevan vastenmielistä, pelottavaa ja turhaa.

Kokonaismaanpuolustus on yksi tällainen asia. Puolustusministerin ja -ministeriön sekä useiden kansanedustajien taholta on varsin selvästi ja mielestäni relevantisti todettu, että resurssit eivät kerta kaikkiaan riitä kaikkeen siihen mitä puolustusvoimilta nyt vaaditaan. Kun resurssien merkittävää lisäystä - kenties onneksi - ei ole näköpiirissä, ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jää laadun tuottaminen määrän sijasta. Erilaisia ajatuksia on heitetty jo ilmaan, seminaarissa viimeksi Antti Kaikkosen idea jonkinlaisista ympäristöjoukoista, joihin voisi kouluttautua perinteisen aseellisen palvelun sijasta. Tätä sietää ideoida pidemmälle, sillä nykynuoria on hankala saada tungettua mihinkään yhteen muottiin ilman henkistä väkivaltaa.

He eivät ole mikään homogeeninen joukko, joukko, jota voisi luonnehtia tai käskyttää yhdellä tavalla. Asevelvollisuudelle on luotavissa muitakin vaihtoehtoja kuin siviilipalvelus ja joku niitä varmasti arvostaisikin enemmän kuin puolisotilaallista rynnäkkökiväärin kanssa heilumista maamme varsin runsaslukuisissa männiköissä ja niiden hyvin möyhennetyissä hiekkamaissa.

Jos lähes koko ikäluokan maanpuolustuksellisesta suitsimisesta pidetään kiinni, olisi ainakin varmistettava, että tarjotut (pakko)tehtävät ovat mahdollisimman mielekkäitä. Tämä olisi sekä valtion että alamaisten yhteinen etu. Huonolla motivaatiolla ei saada aikaan kuin eriasteisia ongelmia aina ylitsepääsemättömiin henkilökohtaisiin ratkaisuihin - äärimmillään itsemurhaan saakka. Se vasta kallista onkin.

En tähän aikaan yöstä ja tässä vireystilassa olisi jaksanut kiinnostua, mutta juuri postiluukusta tipahtaneen torstain Hesarin Vieraskynä-palstalla ollut UPI:n tutkijan Henrikki Heikan kirjoitus ohjasi sormeni näppäimistölle - samalle, jota olin juuri hetkeä aiemmin käyttänyt graduni hiomiseen.

Eli pohdin yhteiskunta- ja valtiotieteellisen tutkimuksen ja tutkijoiden poliittisten preferenssien esilletuomista. Heikka ei jätä kirjoituksessaan arvailun varaa. Ottaen huomioon poleemisen foorumin, ihmettelen silti, miten yksisilmäisesti ulkopolitiikan tutkija ja tohtoriksi saakka kouluttautunut henkilö voi kansainvälistä politiikkaa käsitellä. Poliittisten johtajien kritiikki kuuluu asiaan, jos ja kun siihen on aihetta, mutta täydellisen yksipuolisesti Yhdysvaltain näkökulmasta asiaa kärjistävä Heikka ei mielestäni onnistu edes kritiikissään heittämällä koko Lähi-idän tilanteen muutaman voimakkaasti arvottavilla epiteeteillä varustetun toimijan eteen.

Halosen-Tuomiojan linja tai ei, minun on vaikea käsittää miten ihmisten tappaminen voi olla niin suositeltavaa mahdollisten suurempien uhrimäärien välttämiseksi tulevaisuudessa. Tulevaisuuteen ei voi nähdä.

Itäsuomalaisenakaan ei tule aina ajatelleeksi miten lähellä Venäjä ja sen miljoonakaupungit meitä ovat. Naapurimaan läheisyys konkretisoitui eilen, kun tulin 6-tietä Imatralta Helsinkiin. Rajan pinnassa palava metsä savusti lähes koko matkan. Kauhuskenaariona nousi pyytämättä mieleen savun tilalle ydinlaskeumaa, joka sopivalla tuulella huitelisi Sosnovyi Borista. Joka euro ja etenkin rupla tuonkaltaisten tilanteiden ehkäisyyn on hyvin sijoitettu.

En valita tippaakaan, vaikka hiki juoksee pitkin selkää ja työteho lähestyy nollaa. Tätä on talven pitkät kuukaudet odotettu…ja kohta se on ohi. Harmi vain, että merivesi lämpenee hitaasti. Toisaalta Itämeren veden laadun tietäen ei siellä tulisi paljon muutenkaan pulikoitua - vinkkinä EU:n puheenjohtajamaalle. Vähitellen pitäisi päästä huolestumisesta toimintaan. Yksi EU-rahoitettu jätevedenpuhdistamo ei vielä paljon auta, kun jokainen rantavaltio kuormittaa merta runsaasti.