Panu Litmanen / FINAL

Puhe Keskustan Itä-Savon piirin Vihreä vappu-tapahtumaan 1.5.2007 Joel Lehtosen patsas, Savonlinna

Arvoisat läsnäolijat, hyvä vappuväki, Minulla on ilo ja kunnia tuoda teille terveisiä juuri 70 vuotta täyttäneeltä Keskustan Opiskelijaliitolta. Aloitimme vapun juhlinnan lauantaina Helsingissä yli sadan juhlavieraan ja akateemisten vuosijuhlien voimin. Vedän seuraavassa muutamia suuntaviivoja koulutukseen ja työhön keskustalaisen opiskelijaliikkeen ja suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta.

Viivat alkavat 1930-luvulta ja päätyvät jonnekin lähitulevaisuuteen. 70 vuotta on pitkä aika. Erityisen pitkä se on poliittiselle opiskelijajärjestölle, jossa yksittäiset aktiivit toimivat useimmiten vuoden, parin tai korkeintaan muutaman ajan. On siis hyvä pysähtyä hetkeksi ja pohtia asioita hieman pidemmällä aikajänteellä ja maalata hiukan laajemmilla kaarilla.

Nopeasti ajatellen 1930-luvun Suomella ja nyky-Suomella ei tunnu olevan muuta yhteistä kuin maantieteellinen sijainti. Muutos on syvällinen ja lähes kaikkia yhteiskunnan osa-alueita koskeva. Seitsemäänkymmeneen vuoteen mahtuu merkittävä osa itsenäisen Suomen historiaa ja kehitysvaiheita.

1930-luvun lopun Suomi oli maatalousvaltainen ja köyhähkö maa jossain Euroopan laidalla. Valtaosa ihmisistä sai elantonsa suoraan maataloudesta. Ylioppilaaksi saakka ponnistelleet olivat merkkihenkilöitä lähes automaattisesti, maisterit jostain lähiplaneetalta ja tohtorit vähintään puolijumalia.

Toisin on nykyään. Maamme korkeakouluissa on kirjoilla yhteensä yli 300 000 ihmistä. Vuosittain korkeakouluopintonsa saa päätökseen nelisenkymmentä tuhatta opiskelijaa. Suomessa on tällä hetkellä 50 korkeakoulua runsaalle viidelle miljoonalle asukkaalle. Luvut ovat valtavia. Mikäli tuijotetaan pelkkiä numeroita, maailmalla ylistetty koulutusjärjestelmämme toimii suorastaan pelottavan tehokkaasti.

Ihmisten keskimääräinen koulutustaso on noussut jatkuvasti, jopa siinä määrin, että viime aikoina on herätty kysymään – mielestäni varsin oikeutetusti – että onko olemassa joku raja korkeakoulutuksen määrälle? Pyritäänkö siis kouluttamaan jokainen suomalainen maisteriksi tai ammattikorkeakoulututkintoon saakka? Entäpä tohtorit? Eikö olisi mukavaa, jos vaikkapa puolet ikäluokasta väittelisi tohtoriksi? Kansahan viisastuisi ennennäkemättömästi.

Aivan näin epärealistisia tavoitteita ei toistaiseksi ole asetettu, mutta ajassamme on tullut tavaksi korostaa koulutuksen merkitystä kaikenlaiseen menestymiseen sekä koulutusta yleensäkin suorastaan itseisarvoisesti. Ikään kuin vain muodollisen koulutusputken läpikäynyt olisi kelvollinen kansalainen ja kykenevä sopeutumaan työmarkkinoille ja yhteiskuntaan.

Esimerkki. Jotkut puhuvat kauhistellen koulupudokkaista, joiden sielu on nähtävästi menetetty, jos koulutusputki katkeaa jo varhaisessa vaiheessa. Tuossa ajattelutavassa koulupudokkaista tulee lähes automaattisesti avuttomia yksilöitä, jotka eivät tajua omaa etuaan ja jotka on nostettava takaisin hihnalle – tarvittaessa vaikka väkisin. En ole pedagogi, mutta vapaaehtoisuus ja halu oppia auttanee myös hyvien oppimistuloksien saamisessa.

Vappuna, suomalaisen työn päivänä, on kai hyvä uhrata muutama ajatus myös työlle ja sen tekijöille. Koulutus kytkeytyy kiinteästi työelämään. Ennen kuin termi “elinikäinen oppiminen” oli lanseerattu, jatkumo meni jotenkin näin: syntymä, peruskoulu, ammattioppilaitos, työelämä, eläke ja kuolema. Korkeakoulutetuille sama rimpsu meni puolestaan näin: syntymä, peruskoulu, lukio, korkeakoulu, työelämä, eläke ja kuolema. Nyt, kun elinikäinen oppiminen on keksitty ja globaali talous kuuluu puristelevan mehuja ihmisistä, jatkumo menee seuraavasti: syntymä, koulutus, työ, koulutus, työ, koulutus, kuolema. Siististi ja kivuttomasti ilman eläkeiällä tapahtuvaa turhaa loikoilua ja elämästä nauttimista tahi lonnimista.

Jos nyt eläkkeelle joku sattuisi pääsemään, se tapahtuu useimmiten yrityksen tai kunnan tehostaessa toimintojaan eli suomeksi sanottuna irtisanoessa väkeään. Synkistely sikseen, suomalaisilla menee kokonaistarkastelussa hyvin. Monella ei ole minkäänlaisia vapaa-ajan ongelmia, koska vapaa-aikaa ei juuri ole, tai jos on, sillä tapahtuvaa tekeminen on valmiiksi mietitty ja aikataulutettu, jotta kallisarvoinen hetki voitaisiin käyttää tehokkaasti hyväksi, siis ei mitenkään laiskotellen tai sohvalla loikoillen, vaan tarkasti ja täsmällisesti kellotettuna…hieman kuten työkin.

Keskustan Opiskelijaliiton perustaminen osuu lähes päällekkäin Charlie Chaplinin klassikkoelokuvan Nykyaika (Modern Times, 1936) valmistumisen kanssa. Nyt voi kysyä, että mitä ihmettä näillä asioilla on tekemistä keskenään. Itse asiassa paljonkin. Sekä Chaplin että ihmiset Keskustan Opiskelijaliitossa tekivät teräviä havaintoja ympäröivästä yhteiskunnasta, kritisoivat sen epäkohtia ja nauroivat sen hulluuksille, samalla politiikan sisältöön ja yhteiskunnalliseen kehitykseen omilla tahoilla vaikuttaen.

Nyt emme elä massatyöttömyyden aikaa emmekä toivu maailmanlaajuisesta lamasta, mutta epäkohtien huomioijille ja parannusehdotusten tekijöille löytyy tai ainakin pitäisi löytyä tilaa yhtä paljon nykyaikana kuin 1930-luvun lopun Suomessa. Massatyöttömyydestä olemme siirtyneet lähes täystyöllisyyteen ja maailmanlaajuisesta lamasta ennennäkemättömään aineelliseen vaurauteen.

Chaplin kritisoi yhteiskunnan koneistumista, mutta hän tuskin osasi aavistaa miten pitkälle teknologinen kehitys on edennyt vuosituhannen vaihteen jälkeisessä maailmassa. Suomalaiset ovat jostain minulle lähes käsittämättömästä syystä onnistuneet korkean teknologian kehittämisessä.

Varsin neuvokkaat insinöörimme ovat olleet luomassa hyvin tunnettuja menestystarinoita, joita maailman media on viime vuosina suorastaan hävettävän intomielisesti evankelioitunut koko planeetalle. Teknologinen kehitys lienee pohjimmiltaan laiskuutta - siis sellaista uunoturhapuromaista laiskuutta, kun ei jaksa nousta sängystä aamiaiselle vaan suunnittelee mieluummin koneen, joka herättää, pukee ja syöttää – mutta välillä olin epäuskoinen siitä, missä ovat sisältö, tarinat ja kertomukset.

Harva jaksaa innostua pelkästään välineistä, joilla näitä saa levitettyä. Tai jos innostuu, taustalla on useimmiten merkittävä ja hyvin voideltu markkinointikoneisto kertomassa mitä todella haluat, vaikka et sitä vielä tiedäkään.

Onneksi sisällöntuotanto on nyttemmin tuotteistettu, kun erilaiset oman elämän sankaritarinat saa internetiin kuvina, ääninä ja tekstinä, parhaimmillaan kännykällä ja reaaliaikaisesti….pääministeriä myöten. Enää ei tarvitse odottaa iltapäivän keltaista lehteä, vaan voi lukea aatokset suoraan suden suusta blogia vilkaisemalla. Teknologian olemme siis jo onnistuneet tuotteistamaan, paketoimaan ja myymään. Mikäli valtiovaltaa on uskominen, seuraavana on vuorossa koulutus.

Olen puhunut koulutuksesta korostuneen kansallisessa kontekstissa. Se ei ole sattumaa, sillä moneen muuhun EU-maahan verrattuna Suomessa opiskelee vähän ulkomaalaisia, eivätkä suomalaiset yliopistot ja ammattikorkeakoulut voi lainsäädännöllisistä ja muista esteistä johtuen toistaiseksi juurikaan myydä koulutuspalveluja ulkomaille, vaikka halua olisi.

Opetusministeriön ja ennen kaikkea valtionvarainministeriön virkamiehet ja monet poliitikot sen sijaan eivät epäröi hinnoitellessaan ja markkinoidessaan koulutusta tuotteena. Markkinataloudessa kaikilla hyödykkeillä on hintansa ja koulutuksen hinta on ollut kasvamaan päin. Kääntäen siis, että koulutuksen myynnillä voisi tienata rahaa ja kerätä verotuloja, kenties runsaastikin.

Toisaalta opiskelijat on helppo nähdä pelkkänä kulueränä, varsinkin, jos heidän valmistumisensa venyy, eikä opiskelija syystä tai toisesta siirry jouhevasti kiltistä tenttikirjojen pänttääjästä kelvolliseksi ja vastuuntuntoiseksi veronmaksajaksi. Veronmaksajaksi siirtymistä on Suomessa viime vuosikymmeninä helpotettu taloudellisin kannustein. Opiskelusta jopa maksetaan rahaa opintotuen muodossa, ja opiskelu mielletään parhaimmillaan täysipäiväiseksi työksi, johon pitäisi ainakin teoriassa käyttää useita kymmeniä tunteja viikossa.

Näin ei vain usein käy, vaan opiskelijat tekevät töitä opintojensa ohessa. Kysymys on siitä, että onko suomalainen opiskelija ahne, vai olisivatko opintososiaaliset etuudet jälkeenjääneitä kustannustason kohoamisen myötä? Vanhasen toisen hallituksen ohjelmaneuvotteluissa päästiin lopputulemaan opiskelijoiden ahneuden suhteen. Hallitusohjelmassa todetaan seuraavaa: “Opintotukea kehitetään nykyrakenteen pohjalta siten, että opintotuki turvaa päätoimisen opiskelun aikaista toimeentuloa, edistää tehokasta opiskelua ja tutkinnon suorittamista tavoiteajassa. Opintorahaa korotetaan 15 prosentilla kaikilla koulutusasteilla ja opiskelijan omia tulorajoja korotetaan 30 prosentilla.”

Ei siis syytä huoleen. Tasavallan hallitus ei pidä opiskelijoita ahneina, vaan ojentaa kättänsä. Rahaa tulee ja kruunu kyllä keksii miten se aikanaan peritään korkoineen takaisin. Opiskelijaliikkeessä koulutuksen ja sivistyksen nähdään usein olevan sen kaltaisia asioita, että niille ei haluta laskea välitöntä hintaa tai taloudellista arvoa.

Myös keskustalaiseen ajatusmaailmaan on ainakin joskus kuulunut ihmisyys, sivistys, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kansanvalta. Vuosikymmenien saatossa nuo ajatukset ja ideat ovat pahimmillaan laimentuneet juhlapuheiden täytesanoiksi, joilla halutaan osoittaa eroja johonkin toiseen poliittiseen liikkeeseen, johon ei enää pysty tekemään eroa kuin historiallisilla viittauksilla.

Paketoidaan, markkinoidaan ja myydään äänestäjille. Kaikki tarpeeksi tiiviisti, että kukaan ei ehdi kyllästyä tai vielä pahempaa; ajatella itse. Ultrastabiilin poliittisen järjestelmän Suomessa demokratia alkaa olla pelkästään sitä, että europarlamentti-, eduskunta- ja kunnallisvaaleja järjestetään määräajoin ja niissä äänestää prosentuaalisesti yhä pienempi joukko äänioikeutettuja.

Positiivinen tulkinta asiasta on se, että suomalaiset ovat niin onnellisia ja hyvinvoivia, että me emme tarvitse vaaleja ja poliittista päätöksentekoa ongelmiemme korjaamiseen.

Negatiivinen tulkinta on puolestaan se, että ongelmia on niin runsaasti, että ne eivät äänestämällä korjaannu eivätkä kaikkein ongelmaisimmat ihmiset viitsi edes äänestää. Ovatko ihmiset siis vieraantuneet politiikasta vai onko politiikka vieraantunut ihmisistä? Toisin sanoen, onko järjestelmä voimakkaan muutosresistantti, jolloin eroja eikä eduskuntapaikkamäärien siirtymiä ei vain synny, todellisista sisällöllisistä eroista puhumattakaan.

Pitäisikö äänestysapatiasta olla huolissaan, onko se oire jostain huolestuttavammasta?

En tiedä. Mutta sen tiedän, että seniorit äänestävät. Politiikassa valta on niillä, jotka sen ottavat. Demokratia on mitä suurimmassa määrin demografiaa.

Tässä mielessä nuorison ja opiskelijoiden ruikutus siitä, että heitä ei huomioida päätöksenteossa on täysin totta.

Miksi huomioitaisiin, nuoriahan on yhä vähemmän. Epäitsekkyys ei tunnu olevan juuri nyt muodissa. Kenties se tulee taas joskus muotiin. Odotellessa voi vaikka varmistaa omat etunsa.

Suomalaisen työn päivänä toivon vilpittömästi, että opiskelulle ja itsensä sivistämiselle sekä itsensä kehittämiselle annetaan muutakin kuin rahallista arvoa myös tulevaisuudessa, eikä opiskelua nähdä pelkästään nuoruuden välivaiheena siirryttäessä johonkin pysyvämpään ja – sanon suoraan – tylsempään olotilaan.

Aurinkoista vappupäivää ja kiitoksia huomiostanne.