Istuin päivällä Keskusta-puolueen 100-vuotisjuhlaseminaarissa kuunnellen osittain hyvin tasokkaita alustuksia Suomesta vuonna 2017. Kaksi puhujaa nousi aamupäivän osuudesta yli muiden, eivätkä vähiten sen vuoksi, että heille tämänkaltaiset seminaarit ovat enemmänkin arkipäivää kuin satunnaisia pistoja maksukykyisen yleisön pariin.

Ensimmäinen huomattava alustaja oli SAK:n Lauri Ihalainen, joka luotasi mielestäni melko monipuolisesti suomalaisen palkansaajan murheita ja tulevaisuuden valonpilkahduksia.

Toinen mielenkiintoa herättänyt puhuja oli Esko Aho, joka on omaksunut mielestäni hyvin uudistumiskykyisen asenteen, retoriikan ja ajatukset muun muuassa suomalaisen yliopistojärjestelmän haasteista ja uudistamisesta.

Aho luetteli madonlukuja maailmalta ja mainitsi kuriositeettina, että Intian jokainen ikäluokka on noin 400-kertainen verrattuna suomalaisiin. Tämä ei voi olla näkymättä korkeakoulutuksessa, vaikka huomioitaisiin se, että suhteellisesti intialaisista vain murto-osa päätyy yliopistoon. Toisaalta yliopistoon pääsevillä on todennäköisesti keskimäärin paljon korkeampi motivaatio menestyä opiskeluissaan.

Millä tavoin Suomi siis pärjää vuonna 2017? Joudummeko palaamaan takaisin savutorppiin pettuleipää järsimään, kun kiinalaiset ja intialaiset jyräävät ostaen koko kansallisomaisuutemme ja suomalaiset yritykset .

Jotta pettuleipätilantenne jäisi vain unelmoinniksi rauhallisemmasta, joskin kurjemmasta maailmasta, lienee hyvä, jos toimii kaikin voimin sen puolesta, että avoimista markkinoista olisi myös hyötyä, kuten on ollutkin.

Älyllisen rehellisyyden nimissä on mainittava, että ko. herrojen melko pessimististen esitysten jälkeen erään MEP:n europositiivinen, ellei peräti eurofiilinen, esitys piristi. Ei liene sattumaa, että hän kuuluu nuorempaan ikäluokkaan ja jaksaa iloita. Hienoa.

Harmi vain, että jouduin poistumaan ennen erään toisen MEP:n esitystä, puhumattakaan siitä, että erään komissaarin kontribuutio jäi myös kuulematta.