Päivän työt alkavat pikku hiljaa olla pulkassa. Lähestulkoon lensin - kiitoksia kuskille - Keskustan kesäkokouksesta Raumalta Espooseen remontoimaan uutta asuntoamme. Vain ohtuullisesti nukuttu yö, reilu kymmenen tuntia kädet pakkelissa ja pari tuntia kirjallisia töitä saa unen pyrkimään silmään. Nyt uskaltaa taas nukkua, kun tasavallassa on budjetti ensi vuodelle.

Mutta toisaalta, nukkua ehtii kaamoksenakin. Taidan napata oluen ja käydä hesarin kimppuun, joka juuri kolahti luukkusesta sisään. Ei tiennyt sekään hesari mihin joutui. Kuulemiin.

Venäjä maksaa tänään Suomelle Neuvostoliitolta periytyvän velan rippeet, noin 200 miljoonaa euroa. Vaurastuva Venäjä on näin hyvin linjassa neuvostoperinteen kanssa, jonka mukaan ulkomainen valtionvelka ei ole hyvästä, vaan maan tulisi pyrkiä mahdollisimma omavaraiseksi ja tätä kautta riippumattomammaksi kapitalismin ikeestä. Nyt tavoitteena - mikäli yhteiskunnallista kehitystä tässä mielessä voi tavoitteelliseksi kutsua - ei ole täysin toisenlainen talous- ja yhteiskuntajärjestys, muttei myöskään EU- tai läntinen demokratia.

I just noticed that our baby is a little over pint in size. Hopefully she grows up.

Lohjalla järjestettiin eilen tiistaina STETE:n (Suomen toimikunta Euroopan turvallisuuden edistämiseksi) perinteinen kesäseminaari, tällä kertaa otsikolla “Suomen painopisteet EU-puheenjohtajuuskauden turvallisuuspolitiikassa”. Libanonin-Israelin kriisi leimasi luonnollisesti keskustelua, mutta monta alustajaa ja panelistia askarrutti näin eduskuntavaalien alla myös kysymys turvallisuus- ja puolustuspolitiikan valmistelusta ja Suomen ulkopoliittisesta linjasta.

Itse näen, valtiosihteeri Volasen ja muun muassa presidentti Koiviston tavoin, että Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen järjestelmä on edelleen hyvin perinteinen, joskin sävytettynä NATO- ja EU-yhteistyöllä, joka syvennee tulevaisuudessa.

Mutta jotain tarttis tehdä. Tsaarinaikaisen hyvin hierarkisen järjestelmän etuna oli ja on se, että kriisitilanteessa vastuukysymykset ovat ainakin teoriassa kunnossa, mutta vain teoriassa. Asian kääntöpuoli on, että kaikenlainen nopea reagointi on vaikeaa, kun byrokratian tasoja on runsaasti ja tiedonkulku sekä -levitys hitaita eivätkä kriisitilanteet sellaisia, joissa osapuolet julistavat toisilleen sodan ja jotka päättyisivät rauhantilaan ilman humanitaarisia katastrofeja tai pitkiä siirtymävaiheita ja välittäjien ponnisteluja.

EU:n ratkaisut ovat siviilien suojelumekanismi ja komission tarkkailu- ja tietokeskus, jollainen on hiljan perustettu Beirutiin. Ainakin ajatus on kaunis, sillä siviilien asema konfliktitilanteissa on usein kaikkein heikoin. Tuli ja varsinkaan ristituli ovat suojaamattomalle siviilille harvoin luoditonta elämää parempaa.

Ongelmana tai näkökulmasta riippuen haasteena koko tilanteessa on se, että olemme Suomessa tottuneet jankuttamaan loputtomasti samoista asioista. Geopoliittiset realiteetit on hakattu niin syvälle peruskallioon ja taottu päähämme, että niiden kriittinen tarkastelu näyttää suurelle osalle ihmisistä olevan vastenmielistä, pelottavaa ja turhaa.

Kokonaismaanpuolustus on yksi tällainen asia. Puolustusministerin ja -ministeriön sekä useiden kansanedustajien taholta on varsin selvästi ja mielestäni relevantisti todettu, että resurssit eivät kerta kaikkiaan riitä kaikkeen siihen mitä puolustusvoimilta nyt vaaditaan. Kun resurssien merkittävää lisäystä - kenties onneksi - ei ole näköpiirissä, ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jää laadun tuottaminen määrän sijasta. Erilaisia ajatuksia on heitetty jo ilmaan, seminaarissa viimeksi Antti Kaikkosen idea jonkinlaisista ympäristöjoukoista, joihin voisi kouluttautua perinteisen aseellisen palvelun sijasta. Tätä sietää ideoida pidemmälle, sillä nykynuoria on hankala saada tungettua mihinkään yhteen muottiin ilman henkistä väkivaltaa.

He eivät ole mikään homogeeninen joukko, joukko, jota voisi luonnehtia tai käskyttää yhdellä tavalla. Asevelvollisuudelle on luotavissa muitakin vaihtoehtoja kuin siviilipalvelus ja joku niitä varmasti arvostaisikin enemmän kuin puolisotilaallista rynnäkkökiväärin kanssa heilumista maamme varsin runsaslukuisissa männiköissä ja niiden hyvin möyhennetyissä hiekkamaissa.

Jos lähes koko ikäluokan maanpuolustuksellisesta suitsimisesta pidetään kiinni, olisi ainakin varmistettava, että tarjotut (pakko)tehtävät ovat mahdollisimman mielekkäitä. Tämä olisi sekä valtion että alamaisten yhteinen etu. Huonolla motivaatiolla ei saada aikaan kuin eriasteisia ongelmia aina ylitsepääsemättömiin henkilökohtaisiin ratkaisuihin - äärimmillään itsemurhaan saakka. Se vasta kallista onkin.

En tähän aikaan yöstä ja tässä vireystilassa olisi jaksanut kiinnostua, mutta juuri postiluukusta tipahtaneen torstain Hesarin Vieraskynä-palstalla ollut UPI:n tutkijan Henrikki Heikan kirjoitus ohjasi sormeni näppäimistölle - samalle, jota olin juuri hetkeä aiemmin käyttänyt graduni hiomiseen.

Eli pohdin yhteiskunta- ja valtiotieteellisen tutkimuksen ja tutkijoiden poliittisten preferenssien esilletuomista. Heikka ei jätä kirjoituksessaan arvailun varaa. Ottaen huomioon poleemisen foorumin, ihmettelen silti, miten yksisilmäisesti ulkopolitiikan tutkija ja tohtoriksi saakka kouluttautunut henkilö voi kansainvälistä politiikkaa käsitellä. Poliittisten johtajien kritiikki kuuluu asiaan, jos ja kun siihen on aihetta, mutta täydellisen yksipuolisesti Yhdysvaltain näkökulmasta asiaa kärjistävä Heikka ei mielestäni onnistu edes kritiikissään heittämällä koko Lähi-idän tilanteen muutaman voimakkaasti arvottavilla epiteeteillä varustetun toimijan eteen.

Halosen-Tuomiojan linja tai ei, minun on vaikea käsittää miten ihmisten tappaminen voi olla niin suositeltavaa mahdollisten suurempien uhrimäärien välttämiseksi tulevaisuudessa. Tulevaisuuteen ei voi nähdä.

Itäsuomalaisenakaan ei tule aina ajatelleeksi miten lähellä Venäjä ja sen miljoonakaupungit meitä ovat. Naapurimaan läheisyys konkretisoitui eilen, kun tulin 6-tietä Imatralta Helsinkiin. Rajan pinnassa palava metsä savusti lähes koko matkan. Kauhuskenaariona nousi pyytämättä mieleen savun tilalle ydinlaskeumaa, joka sopivalla tuulella huitelisi Sosnovyi Borista. Joka euro ja etenkin rupla tuonkaltaisten tilanteiden ehkäisyyn on hyvin sijoitettu.

Kommunisti-ateistille ei ole luvassa iäisyyspaikkaa. Tätä Kuuban oma poika Fidel Castro saattaa parhaillaan pohtia. Maata isällisellä lempeydellä vain kansan parasta ajatellen johtanut Castro on lehtietojen mukaan joutunut sairaalaan vallankumousjohtajalle varsin miehekkässää lähes 80 vuoden iässä.

Seuraako veli Castroa vai ovatko amerikankuubalaiset valmiina Miamin satamassa pikaveneiden koneet käyden? Miten käy Havannan romanttisesti ränsistyneiden talojen? Entä voimmeko kohta enää ihailla neuvostoliittolais-kuubalaisia yhteistyön hedelmiä eli dieselöityjä 1950-luvun jenkkiautoja, ruostuneista ohjuksista puhumattakaan? Kuka pitää kuuden tunnin puheet ja muistaa vallankumouksen vuosipäivät?

Kuubassa ja Castrossa on ollut mielestäni jotain kiehtovaa, vaikka en ole maassa ikinä käynytkään - tai ehkä juuri siksi. Amerikkalaisten uudelleenvyöryn myötä mahdollisesti paraneva aineellinen elintason voi lämmittää Josen mieltä, mutta tyyliä ja tunnelmaa on Havannan Starbucksista turha hakea. Sääli.